En tiedä, oliko se Tony Bennett vai Diana Krall, joka avasi silmäni. Ehkä se oli Alright, Okay, You Win -kappaleen kertosäe, joka laukaisi jotakin alitajunnassani, mutta tunsin, miten Yamahan vahvistin ujui ihoni alle.

Aluksi ehkä ihastuin vahvistimen retrohenkiseen ilmeeseen, mutta parin viikon testauksen jälkeen oli selvää, että A-S2200:n ääni on vaikuttavin, jota olen vahvistimesta kuullut pitkään aikaan.

A-S2200 on Yamaha-sarjan keskimmäinen malli. Koko sarjassa on siis kolme premiumluokan vahvistinta: A-S1200, A-S2200 ja A-S3200. Kaikki ovat rakenteeltaan samanlaisia, mutta komponentit muuttuvat sitä ylellisemmiksi, virtalähteet tehokkaammiksi ja mekaaninen laatu paremmaksi, mitä korkeammalle hintaluokassa mennään.

Sarjan vahvistimet ovat täysin analogisia: niistä ei löydy digitaalisia liitäntöjä, suoratoistomahdollisuuksia tai verkkoyhteyttä. Monelle moinen lienee kauhistus, jos suosii Hegel H190:n tai Naim Uniti Atomin kaltaisia malleja – niissä on kaikki edellä mainitut. Niistä kuitenkin puuttuu jotakin, mitä Yamahalla on tarjota, nimittäin levysoitinliitäntä – sekä MM- että MC-rasialle.

Tästä näkökulmasta Yamaha kisaa ennemmin Marantzin Model 30 -vahvistimen kanssa, jossa myöskään ei DA-muunninta tai verkkoyhteyttä, vaan niiden sijaan loistavan kuuloinen levysoitinliitäntä.

Balansoitu ja analoginen

Yamahan kolme uutta integroitua vahvistinmallia lainaavat paljon highend-kombosta C-5000 + M-5000, ja Yamahan mukaan 5000-yhdistelmän perintö on pyritty säilyttämään kopioimalla mekaaniset ja elektroniset piiriratkaisut mutta integroituun vahvistimeen hillitymmin mitoitettuna.

Ratkaisun ansiosta kolmella vahvistimella on enemmän yhtäläisyyksiä kuin eroja, joskin A-S1200:ssa ei ole balansoituja piirejä. Muuntajan alla ei myöskään ole messinkilevyä eikä ulostuloihin kalliita PC-Triple C -kaapeleita tai kuulokeliitännässä erillispiirejä (discrete circuit) kuten hintavammissa A-S2200- ja A-S3200-malleissa.

Huikeaa laatua

Yamahan vahvistin on äärimmäisen hienosti valmistettu laite. Sivut ovat mustaksi pianolakattua puuta, etuosa harjattua alumiinia (mustaa tai hopeanväristä) ja analoginen tehomittari sekä silkkisen tuntuiset ohjaimet huokuvat ylellisyyttä.

Tyylikkäänä yksityiskohtana mainittakoon volyymisäätimen liikkuminen fyysisesti ylös ja alas, kun painaa mute-nappia. Takapuolella tyyli jatkuu: kaksoisterminaaleissa on kullatut liittimet, mukaan lukien balansoitu tulo (jonka polariteettia voi vaihtaa) ja levysoitintulo.

A-S2200-vahvistimen kanssa voi käyttää useimpia MM- ja MC-rasioita, mutta MC-rasian kuormitusta ei pysty mätsäämään, kuten Marantzin Model 30:n kohdalla – vaihtoehtoina on 33, 100 ja 390 ohmia – tai Yamaha C-5000-vahvistimellaan.

Kullanhohtoa vai teräksenkiiltoa?

Siihen moittimisen aiheet loppuvatkin. Levysoitinliitäntä kuulostaa nimittäin huikean hyvältä: erottelevalta, avoimelta ja tylsätkin tallenteet uuteen kukoistukseen nostavan dynaamisen kontrastin ansiosta eläväiseltä. Kannattaa vain tarkistaa, että käytössä on 50 ohmin kuormituksella loistava MC-rasia. MM-rasiat ovat helppoa plug-and-play -kauraa 47 kilo-ohmin kuormituksellaan.

Kun käyttää balansoitua sisääntuloa ja CD-soitinta, alkaa Yamaha todella kipunoimaan väkevästi. Koska Yamahalla ei sattunut olemaan poistuvia malleja CD-S-mallistossaan, käytimme päälähteenä McIntosh MCD600:aa, jossa on digitaaliset tulot. Johan tuli touhuun vauhtia!

Vahvistin on saatavana myös mustana. Kuva: YamahaKun purimme A-S2200:n pakkauksestaan, laitoimme sen vertailuun Hegel H360:n kanssa. Hegelin basson dynamiikka on tiukempi, ja kovaa soittaessa musiikin voima ja kontrolli säilyvät hyvin. Yamahalla taas on täyteläisempi basso ja enemmän tilantuntua. Sonus faber Olympica III tarjoili Leif Ove Andsnen Beethoven-äänityksen syvän soinnin saattelemana, ja piano erottui Yamahalla paremmin kuin H360:lla.

Sama juttu toistui Hegelin H190:een verrattuna, joka H360:n tapaan on oman luokkansa referenssilaatua. Yamahan vahvistin toisti tässäkin musiikin kullanhohtoisesti ja silkinkiiltoisesti, kun taas Hegel käärii musiikin mieluummin neutraaliin, kiillotettuun teräkseen.

Ehkäpä yllättävintä A-S2200:ssa on sen bassontoisto, joka muistuttaa pikemminkin Pick Withersin tai Jack DeJohnetten rummunsoittoa, etenkin bassorumpujen kohdalla, mutta myös kontrabasson. Kontrabasso on H190:lla ehkä erottelevampi, mutta ei yhtä mehukas ja raskas kuin Yamahalla.

Pieni Audiovector R1 Arreté hyötyi suuresti Yamahan runsaista bassodynamiikoista ja Keith Jarrettin Kölnin-konsertissa äänitetty piano sai hienoa syvyyttä ja vakaan perustan.

A-S2200 saa myös laulun hehkumaan – iho menee kananlihalle niin ooppera-aarioita kuin Diana Krallin ja Tony Bennettin duettoja kuunnellessa. Kuorot kuulostavat harvoin näin erottelevilta ja soinnikkailta, ja vahvistin tuo esiin yksityiskohtia myös äärimmäisen hienojakoisesta äänikuvasta, mikä kertoo Yamahan onnistuneen monia vahvistimia vaivaavan harmaan hunnun poistamisessa.

Yhteenveto

Yamaha A-S2200 ei täytä kaikkien tarpeita, mutta ainakin analogisten äänilähteiden kanssa tämä integroitu vahvistin kuulostaa taivaalliselta. Se on wattimääriään tehokkaampi ja avaa musiikkia upeasti, kuin joku poistaisi verhon lavan edestä. Tekee mieli taputtaa kappaleen loppuessa, niin uskottavasti musiikki toistuu. A-S2200 toistaa bassoa ja rumpuja niin vakuuttavasti, että Lars Ulrichkin punastuu, sopraanot laulavat kuin enkelit ja romanttisten balladien lämpö tuntuu tihkuvan seinistä asti.