Bruce Springsteen – mies, myytti, legenda.

Miten ihmeessä elokuvantekijä – tässä tapauksessa Scott Cooper – pystyisi muka piirtämään elämäkerran ikonisesta muusikosta, joka on julkaissut 21 studioalbumia, soittanut lähes 3 000 konserttia vuodesta 1965 lähtien, ollut 51 kertaa Grammy-ehdokkaana, voittanut Oscarin, myynyt yli 140 miljoonaa levyä ja nauttii suurempaa uskottavuutta kuin paavi, Ganhdi ja Äiti Teresa? Artistista, joka on lahjoittanut miljoonia hyväntekeväisyyteen, jota kutsutaan ”moraaliseksi kompassiksi”, ”työväenluokan ääneksi” ja ”Amerikan sieluksi” ja jota yleisesti pidetään (paitsi fasisti Trump ei pidä) musiikkialan arvostetuimpiin kuuluvana nimenä?

No, voisihan sitä kerätä palasia – kohokohtia – 60-vuotisen uran varrelta ja siten luoda aika keinotekoisen ”Best of” -muotokuvan Bruce Springsteenista. Näinhän useimmat muusikon elämästä kertovat elokuvat tekevätkin.

Tai sitten voisi lähteä samalla linjalle kuin James Mangold menestyksekkäällä Bob Dylan -elokuvallaan A Complete Unknown, jossa Mangold valitsi tarkkaan rajatun ja merkitykselliseksi muodostuneen vaiheen Dylanin elämästä – ajanjakson, jonka aikana Dylan siirtyi perinteisestä folkmusiikista soittamaan sähkökitaraa.

Mutta Cooper, joka tunnetaan kaikkien aikojen tunteellisimpiin kuuluvan musiikkokuvauksen, Crazy Heartin, ohjaajana, on valinnut elokuvansa pohjaksi Warren Zanen Deliver Me from Nowhere -elämäkerran (2023). Kirja keskittyy Springsteenin elämää ja musiikkiuraa määrittäneeseen käänteentekevään vaiheeseen, kun Springsteen kamppaili sisäisten demoniensa ja masennuksen kanssa ja yritti löytää musiikillista suuntaansa – ja siinä samalla elämän tarkoituksen.

 

”Unfit to live”

Born to Run -hitti (1975) ampaisi Springsteenin maailmantähteyteen, jonka jälkeen hän julkaisi rajun Darkness on the Edge of Town -albumin (1978) ja sen jälkeen reippaamman The River -levyn. Levykiertue toi ”baaribändimusiikin” New Jerseyn pienestä Freeholdista maailmanlaajuisen yleisön saataville, ja kiertueesta tuli suurempi menestys kuin Springsteen olisi koskaan voinut arvatakaan. Bruce Springsteen kiersi toukokuussa 1981 E Street Bandinsa kanssa jopa niinkin kaukaisissa paikoissa kuin Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa, mutta Suomeen yhtye ei silloin vielä päätynyt.

Kiertueen uuvuttama, maailmankuulu ja äkkirikastunut The Boss löi jarrut pohjaan ja alkoi vilkuilla taustapeiliin. Hän ei pitänyt näkemästään: ei menneisyyden haamuista eikä tulevaisuuden näkymistä.

Masentunut Springsteen vetäytyi makuuhuoneeseensa New Jerseyn Colts Neckissä sijaitsevassa kodissaan ja kirjoitti läjän (hyvin) synkkiä kappaleita. Sanoitukset käsittelivät elämän syvempää tarkoitusta ja amerikkalaista työnväenluokkaa – ihmisiä, joilla ei juuri tulevaisuudennäkymiä ollut.

Häntä kiehtoivat elokuvat, kuten The Night of the Hunter (1955) ja Terrence Malickin Badlands (1973), ja hän uppoutui vuonna 1958 yksitoista ihmistä murhanneeseen Charles Starkweatheriin sekä ammensi inspiraatiota omasta köyhästä lapsuudestaan, jota varjosti etäinen alkoholisti-isä.

Lopputuloksena syntyi Springsteenin kuudes studioalbumi Nebraska (1982): riisuttu, raaka ja akustinen levy, jolla paistavat vimmainen etsintä:

They declared me unfit to live

Said into that great void my soul’d be hurled

They wanted to know why I did what I did

Well sir I guess there’s just a meanness in this world

Mestariteos oli syntynyt.

 

Vaativa prosessi ja riutunut psyyke

Elokuva syventyy Nebraskan syntyyn ja Springsteenin (Jeremy Allen White) henkiseen tilaan 1980-luvun alkuvuosina.

Nebraska on musiikkihistorian legendaarisimpia levyjä, joka on äänitetty Springsteenin makuuhuoneen narisevalla tuolilla soittaen ja Teacin neliraitakasettinauhuria käyttäen. Alun perin hän suunnitteli nauhoittavansa levyn studion kokonaisen yhtyeen kera, mutta soundi ei kuulemma toiminut niin. Niinpä Columbia Records suostui pitkin hampain julkaisemaan raakamateriaalin sellaisenaan.

Vahvat lyriikat kuvaavat ihmisiä, jotka ovat pohjalla kuka mistäkin syystä – taloudellisesti romahtaneita, rakkaudessa epäonnistuneita tai valtion tai pahan uhreiksi joutuneita. Levyllä on kuitenkin myös äärimmäisen henkilökohtaisia lauluja, kuten My Father’s House, Mansion on the Hill ja Used Cars, jotka heijastelevat artistin omia kasvuvuosia.

Musiikillisesti tämän ajan teokset ovat todella vastakkaisia. Kirjoittaessaan Nebraskaa Springsteen levytti samalla bändinsä kanssa kappaleita, jotka päätyivät myöhemmin suursuosioon nousseelle Born in the USA -albumille (1984). Nebraskan materiaalia yhtye ei onnistunut saamaan studiossa kohdilleen – kuten jokainen voi itse kuulla uudella Nebraska 82: Expanded Edition -julkaisulla.

Nebraska ei ollut ollenkaan sellainen albumi, jota Columbia Records odotti The Riverin jälkeen. Levy-yhtiö hermostui entisestään, kun The Boss alkoi rokata studiossa uusia kappaleitaan Born in the USA ja Cover Me.

Springsteen oli kuitenkin varma valinnoistaan: Nebraska pitäisi julkaista juuri sellaisena kuin se oli. Ei kiertuetta. Ei sinkkujulkaisuja. Ei edes artistin kuvaa kanteen. Varsin poikkeuksellinen valinta uransa huipulla olevalta tähdeltä.

Yhdessä manageri Jon Landaun (Jeremy Strong, Succession) kanssa levy-yhtiö saatiin vakuutettua.

Bearista The Bossiksi

Jeremy Allen White nousi itse kuuluisuuteen The Bear -sarjan Carmy Berzattona, ja on ilo nähdä hänet loistoroolinsa jälkeen onnistumassa jälleen. White on Bruce Springsteenina ilmiömäinen. Hän saa legendan eloon ja tekee tästä samalla ihmisen pelkän tähden sijaan.

White ei kopioi, mutta onnistuu toistamaan maneerit sopivasti: hän kävelee kuin Springsteen, onnistuu loihtimaan kasvoilleen saman hieman epävarman ilmeen ja matkimaan tämän syvää ääntä ja housun taskuihin tungettuja käsiä. Lavaesiintymisen riemu saa katsojan uskomaan, että ruudulla näkyy itse Pomo (vaikka fyysinen yhdennäköisyys ei olekaan kovin suurta).

White on omaksunut myös Springsteenin tunnistettavan laulutyylin, vaikka tekeekin siitä oman tulkintansa. Näyttelijä on onnistunut tallentamaan Springsteenin äänen ytimen.

Oscar-akatemia voi unohtaa äänestelyt ja palkita Whiten suoraan parhaan miespääosan pystillä.

Inhimillinen muotokuva

Elokuvassa White ja Cooper nostavat ikonin jalustaltaan ja paljastavat todellisen – ja hyvin tavallisen – ihmisen Bruce Springsteenin takana.

32-vuotias tähti kamppailee odotusten paineen alla eikä saa luotua pysyvää suhdetta – mistä esimerkkinä elokuvassa käytetään fiktiivistä Faye-yksinhuoltajaäitiä (Odessa Young). Hän ei saa menneisyyttä karistettua ja pelkää menestyksen vaikutusta omaan muusikkouteen ja persoonaan. Suuren läpimurron kynnyksellä Springsteen on menettämässä itsensä.

Toki elokuvassa hänet nähdään lavoilla – niin suurilla stadioneilla kuin intiimillä The Stone Pony -klubillakin – mutta valojen sammuttua ja yleisön lähdettyä jäljelle jää mies, joka on kuin yksi meistä – ehkä vain keskimääräistä masentuneempi.

Springsteen on ollut poikkeuksellisen avoin häntä aina vaivanneesta masennuksesta.

My Father’s House

Cooper esittää Springsteenin lapsuusvuodet Freeholdin pikkukaupungissa uskottavasti mustavalkoisena. 8-vuotiasta Brucea esittää pelottavan lahjakas Matthew A. Pellicano.

Springsteenin isä (Stephen Graham, Adolescence) on äänekäs, väkivaltainen, levoton, alati töitä etsivä masentunut alkoholisti. Kontrasti hilpeään äitiin (Gaby Hoffmann) on silmiin pistävä, ja hyväksyntää ja rakkautta kaipaavan nuoren pojan elämään valoa tuo myös tanssia rakastava Adele.

Valitettavasti Hoffmanilla ei ole paljoa työstettävää, joten äidin hahmo jää pelkäksi sivurooliksi. Toki hallitseva isä onkin Springsteenin sanoituksiin enemmän vaikuttanut, ja Grahamin roolisuoritus isänä vakuuttaa. Vahvan pinnan alla tuntuu piilevän jotakin syvempää ja säälittävämpää kuin mitä päälle päin näkyy.

Myöskään Fayen hahmo ei tuo tarinaan juurikaan lisää, vaan hän on mukana vain osoittamassa, miten huonosti Springsteen huolehti romanttisista suhteitaan.

Nebraskan julkaiseminen vei pitkään, ja siinä Landau toimi ankkurina. Rauhallinen, vakaa ja luotettava – kahden hyvin erilaisen miehen ystävyys perustui yhteiselle päämäärälle.

Miehet tapasivat 1974, kun The Real Paperille työskennellyt Landau kirjoitti kuulut sanansa: ”I have seen the future of rock and roll, and its name is Bruce Springsteen.”

Luonnenäyttelijä Jeremy Strong on väkevimmäsä roolissaan. Rauhallinen ja varautunut Landau herää hänen käsittelyssään eloon miehenä, joka on ollut Springsteenin tuki ja turva, manageri, talousneuvoja, ystävä ja terapeutti. Vaikka tarinan keskiössä onkin yhden miehen hermoromahdus ja siitä nouseminen, on myös kahden hyvin erilaisen miehen ystävyys tärkeässä osassa. On vain he vastaan maailma. 1980-luvun alku oli kuitenkin aikaa, jolloin miehen ei sopinut näyttää tunteitaan eikä ainakaan puhua niistä muiden miesten kanssa.

 

Elokuva käsittelee vain vajaan vuoden mittaisen ajanjakson Springsteenin elämästä, syksystä 1981 kesään 1982. Cooper kasvattaa tarinaa rauhassa ja antaa hahmoille tilaa hengittää, kun katsoja seuraa Springsteeniä syvemmälle synkkyyteen ja Nebraskan viimeistelyyn. Aivan kuin hänen olisi ravistettava raskas taakka harteiltaan ennen siirtymistä eteenpäin.

White käyttää pieniä vivahteita – silmänräpäystä, suupielen nykimistä – ilmaistakseen taiteilijan sisäistä painetta ja kompleksisia tunnerekistereitä.

 

Välillä dramaturgia tuntuu hitaalta ja monotoniselta, mutta sille on vain annettava aikaa kehittyä – samaan tapaan kuin Nebraskan kappaleillakin, elokuvan pinnan alla piilee enemmän kuin ensisilmäyksellä huomaa.

Cooper tosin tekee itselleen ja elokuvalle karhunpalveluksen alleviivaamalla joitakin kohtauksia yli – hänellä on ärsyttävä taipumus selittää katsojalle sellaista, mikä jo näkyy. Kliseitäkin viljellään, ja välillä ne sopivat tarinankerrontaan, toisinaan ne ovat liikaa.

Nämä puutteet eivät kuitenkaan vähennä tarinan kykyä koskettaa ja viedä mukanaan, ja loistava musiikki on kuin makoisa mauste kaiken päällä.

Kesken hyväntekeväisyyskonsertin (Christic Institute) 1990 eräs fani huusi: ”We love you, Bruce!”, johon lavalla seissyt tähti lakonisesti vastasi: “But you dont’ know me.”

Harvoin on lavalla kuultu todempaa puhetta – mutta nähtyään Scott Cooperin vangitsevan, hyvin henkilökohtaisen elokuvan, pääsee ainakin vähän paremmin Bruce Springsteenin nahkoihin.

Deliver Me from Nowhere on eittämättä vuoden parhaita elokuvia, jota White kannattelee vahvoilla harteillaan. Teos vetoaa hc-faneja laajempaankin yleisöön ja tarjoaa tarinan, joka koskettaa ja puhuttelee kaikkia. 6 tähteä.

Epilogi

Kappaleesta My Father’s House (Nebraska):

My father’s house shines hard and bright
it stands like a beacon calling me in the night
Calling and calling, so cold and alone
Shining ‘cross this dark highway
where our sins lie unatoned

 

Eräässä 1990-luvun konsertissaan Springsteen esitti kappaleen My Father’s House Nebraska-albumiltaan. Laulun kertoja haaveilee syleilevänsä vieraaksi muuttunutta isäänsä.

Tuoreessa Time Magazinen haastattelussa Springsteenilta kysyttiin, mitä hän sai irti vuosien terapiasta.

Lavalla Springsteen kehysti My Father’s House -kappaleen terapiatarinalla ja myönsi ajelleensa lapsuudenkotinsa ohi autolla.

”Something bad happened,” Dr. Myers told me. ”You’re going back, thinking you can make it right again.”

”That is what I’m doing.”

”Well,” Dr. Myers said, ”you can’t.”

Kun toimittaja kysyi, miten Springsteen päätyi tähän oivallukseen ja miten se näkyy käytännössä, Springsteen mietti hetken ja vastasi:

 ”Well, I don’t know. I still drive by that house.”