Maailmassa on tällä hetkellä noin 12 300 ydinkärkeä – joista 5 200 on The Resolute Deskin takana istuvan impulsiivisen fasistin vastuulla.

Tämä kauhukuva on taustana Kathryn Bigelow’n uutuudelle House of Dynamite, jonka on käsikirjoittanut Noah Oppenheim. Ajankohtainen sotatrilleri saa aluksi katsojansa hikirauhaset tirisemään ja lopuksi mielenterveyden järkkymään.

Bigelow ei kuulu Hollywoodin tuotteliaimpiin ohjaajiin, mutta kun hän keksii idean, hän yleensä osuu naulan kantaan mahtavalla yhdistelmällään toimintaa, piinaavaa jännitystä sekä kiehtovia hahmoja, jotka saavat yleisön viihtymään.

Bigelow’n teokset Point Break, Strange Days, K-19, The Hurt Locker, Zero Dark Thirty ja Detroit ovatkin jättäneet vahvan jälkensä elokuvahistoriaan. Ja nyt ohjaajalta nähdään hänen ensimmäinen Netflix-elokuvansa, ja palvelun pomo Ted Sarandos onkin osunut kultakaivokseen solmiessaan tämän sopimuksen. House of Dynamite on nimittäin ehdottomasti vuoden parhaita elokuvia.

 

Elokuvan tapahtumapaikka on tämän päivän Washington D.C., jossa tiedusteluanalyytikko, kapteeni Olivia Walker (Rebecca Ferguson, Mission: Impossible) valmistautuu jälleen yhteen vaikeaan mutta aivan tavalliseen työpäivään Valkoisessa talossa.

Hänen poikansa on kipeä ja hänen isänsä täytyy viedä poika lääkäriin, mutta muuten kaikki vaikuttaa varsin tavanomaiselta työpäivältä presidentin (Idris Elba) kansainvälisen turvallisuustiimin luotetuimpiin kuuluvana jäsenenä. Mutta äkkiäpä rauha järkkyy!

Jostain päin Tyyntämerta ammutaan ydinase, joka havaitaan alaskalaisesta sotilastukikohdasta. Ensin asiantuntijat arvelevat, että kyseessä on jälleen Pjongjangin ”Little Rocket Manin” testilaukauksia, mutta kun he laskevat aseen lentoradan, sen havaitaan olevan matkalla kohti manner-Yhdysvaltoja. Aikaa ydinaseen pysäyttämiseen on 18 minuuttia…

Bigelow rakentaa mestarillisesti hyytävää, realistista ja erittäin epämiellyttävää jännitettä. Käsivaralla kuvatut lähikuvat ahdistuneista ihmisistä, nopeat leikkaukset ja tarttuva taustamusiikki imaisevat katsojan intensiivisen tarinan pyörteisiin. Bigelow kertoo tapahtumista monen eri henkilön näkökulmasta lyhyiden, toisteisten kohtausten kautta. Tehokas kerrontakeino toimii täydellisesti, kun raketti kiitää kohti amerikkalaista miljoonakaupunkia ja aikaa reagoida on vain minuutteja. Keskittyminen eri hahmoihin vain korostaa kaaoksen, epävarmuuden ja epätoivon vaikutelmaa. Esimerkiksi puolustusministeri Bakeria esittävä Jared Harris (Chernobyl) kuvaa tätä esimerkillisesti.

Presidentin huipputiimi otetaan nopeasti mukaan toimintaan, mutta presidentin saamat ohjeet ovat epäjohdonmukaisia ja perustuvat lähinnä valistuneisiin arvioihin ja epävarmoihin oletuksiin. Kukaan ei tiedä, kuka ydinaseen on laukaissut, saati sitten sitä, onko se tapahtunut vahingossa vai tahallisesti.

Vaihtoehdot vaihtelevat odottelusta (jos se onkin vahinko?) täyteen rähinään, kuten Brady (Tracy Letts) ehdottaa: vapaan maailman johtajien on taisteltava vastaan tekemällä ennaltaehkäiseviä iskuja.

Hahmogallerian rationaalisempaa päätä edustavat analyytikkokaksikko amiraali Mark Miller (loistava Jason Clarke) ja hänen nuori suojattinsa Jake Baerington (Gabriel Basso).

Onneksi heitä ei esitetä elokuvan päähenkilöinä, joita pitäisi kritiikittömästi kannustaa. Ovatko he vain naiiveja idealisteja, vai voivatko he pelastaa maailman? Bigelow ei viisaasti tarjoa tähän vastausta.

Aikaa on loppumassa ja USA:n monet viholliset (Venäjä, Kiina, Iran) puuhaavat kovaa vauhtia sotilaallista eskalaatiota. Kehen tällaisessa tilanteessa voi luottaa?

Hämmennys ja epävarmuus vallitsevat ja vaivaavat etenkin presidenttiä, joka joutuu valitsemaan pikaisesti kyhätyistä ehdotuksista. Inhottavaa tunnelmaa korostavat kohtaukset arkisista tilanteista, joissa nähdään niin tyttöjen koripallotreenejä, sairaita lapsia kuin raskaana olevia naisia. Samalla päähenkilöt käyttäytyvät virheettömän sijaan täysin inhimillisesti tehdessään itsekkäitä valintoja halutessaan pelastaa omat lähimmäisensä.

Katsojalle jää tunne, että tämä voisi oikeasti tapahtua, aivan odottamatta ja missä tahansa. Tarinan uskottavuutta korostaa Oppenheimin loistava käsikirjoitus.

Bigelow’n tavaramerkki on poliittinen kannanotto, eikä nytkään jää epäselväksi, mitä mieltä hän on tämän päivän maailmankuvaa määrittävästi ydinasetilanteesta, jossa venäläiset ovat uhkailleet länsimaita iskuilla Ukrainan sodan alkamisesta lähtien.

Bigelow punoo tyylikkäästi kaameaa ydinaseskenaariota yhteen amerikkalaisten asehulluuden kanssa seuraamalla sotilaallis-poliittista analyytikkoa, joka sattuu olemaan Gettysburgissa, jossa järjestetään Yhdysvaltain sisällissodan kunniaksi 162. taistelunäytös. Ei erityisen hienovaraista, mutta ehdottoman tehokasta.

Elokuva herättää pohtimaan, kuinka turvassa tällä hetkellä olemmekaan. Kuten A House of Dynamiten presidentti sanoo: ”Ydinaseitamme ei suunniteltu käytettäväksi, vaan niiden piti toimia niin vahvana pelotteena, että maailma pysyisi raiteillaan.”

Bigelow osoittaa, että kylmän sodan aikaan syntynyt ydinasepelote, joka perustui vastavuoroiseen uhkaan, ei päde enää jatkossa, vaan viimeinen maailmansota voi käynnistyä jostakin perinteisen politiikan ulkopuolella tapahtuvasta odottamattomasta hyökkäyksestä.

Ajankohtainen A House of Dynamite tarjoaa lähes kaksi tuntia jännitystä ja viihdettä loistavien näyttelijöiden ja teknisesti upean toteutuksen saattelemana. Elokuvan loppuessa tekee ensimmäiseksi mieli tarkistaa lähimmän pommisuojan sijainti. En ihmettelisi, jos Bigelow pokkaa tästä Oscarin! 6 tähteä.

A House of Dynamite nähdään maailmalla elokuvateattereissa jo 10. lokakuuta alkaen, mutta varsinainen Netflix-ensi-ilta on 24. lokakuuta 2025.