Meksikolaisen mestariohjaaja Guillermo del Toron visuaalinen tyyli on ylistys rumuudelle, ja Nightmare Alley -elokuvassa tyyli on hioutunut huippuunsa. Mikäpä sopisikaan paremmin Toron visuaaliseen maailmaan kuin unelias ja likainen kiertävä sirkusryhmä, joka kulki amerikkalaisesta pikkukaupungista toiseen 1930- ja 1940-luvuilla. Lämmin valo, karmiva noir-tyyli, herkulliset yksityiskohdat ja Dan Laustsenin intiimi kuvaus tekevät Nightmare Alleysta upean elokuvaelämyksen. Toron maailma on autenttinen ja vaikuttava aina sirkuksen hämäryydestä kaupungin sametti- ja kultasisustuksiin ja rikkaiden perheiden lumen peittämiin puutarhoihin. Tämä kiehtova sadun ja painajaisen sekoitus paljastaa kerros kerrokselta ihmisluonnon turhamaisuuden, ahneuden ja pahuuden. Nightmare Alley on varmastikin Guillermo del Toron rumankaunein elokuva, joka hypnotisoi katsojan silmät, korvat ja mielen.

Tuottaja Brad Pitt ja ohjaaja Andrew Dominik tuovat valkokankaalle filmitähti Marilyn Monroen kaunistelemattoman tarinan. Vaikka Marilyn Monroe (Ana de Armas) ei ollutkaan ensimmäinen kuulu pinup-malli, on blondi varmasti jäänyt historiaan kaikkein suurimpana. Väkevä Ana de Armas (No Time to Die, Knives Out) on todellinen löytö epävarman, naiivin ja hieman kokettimaisen Monroen rooliin. Hän heittäytyy managereista, tuottajista, ”ystävistä”, mediasta ja faneista muodostuvan vuoristoradan vietäväksi. Kaikki haluavat osansa viettelevästä blondista ja päästä paistattelemaan hänen loistoonsa, tähden hyvinvoinnista välittämättä. De Armas tuo esiin hahmon kompleksisuuden jäljitellen ikonin eleitä ja ilmeitä mutta samalla paljastaen tämän haavoittuvuuden ja häpeän uskottavalla tavalla. Usein de Armasin näyttelijänsuorituksen katsominen on epämukavaa ja joskus satuttavaakin, mutta aina koukuttavaa. Monroen elämä oli lähes jakomielistä tähden tehdessä eroa yksityisen Norma Jeanin ja julkisen Marilyn Monroen välillä. Traagisessa avainkohtauksessa de Armas näyttää raskaasti masentuneen Norma Jeanin, josta kuoriutuu meikin jälkeen tekohymyä tiristävä Marilyn. Upea suoritus!

House of the Dragon ei voi välttyä vertailulta kuuluisaan esikuvaansa, sillä sarjahan on tehty Game of Thronesin esiaikoja selittäväksi itsenäiseksi teokseksi, jossa vilahtelevat samat paikat ja samat klaanit, vaikka vuosisadat ja henkilöt ovatkin vaihtuneet. Siinä missä Game of Thrones keskittyi etenkin Daenerys Targaryenin valtaannousuun, päästään House of the Dragonissa todistamaan Targaryenin sukusaagan lopun alkua. Koska kuninkaalta puuttuu miespuolinen perijä, pidetään itsestään selvänä, että kuninkaan vallanhimoinen ja kyyninen veli Daemon (Matt Smith) tulee jonain päivänä perimään kruunun. Mutta kuningas Viserysillä on kuitenkin tytär… Kuten tavallista, on tässäkin mehukkaimmat roolit varattu pahiksille. Lähes tunnistamaton Rhys Ifan on inhottavan hyvä kuninkaan uskottuna miehenä, mutta upein suoritus nähdään silti Matt Smithiltä (The Crown). Smith on pirullisen hyvä perheen mustana lampaana ja hän lausuu repliikkejään uskottavan psykopaattis-narsistisella tavalla. On ilo katsoa Deamonin hienostunutta manipulointia, kun pienen pienistä eleistä voi aistia hahmon todelliset tarkoitusperät.

Mike Whiten kirjoittama sarja sijoittuu elämäänsä, perheisiinsä ja itseensä kyllästyneille superrikkaille suunnattuun havaijilaiseen lomaparatiisiin. Päähahmot uskovat kaikki enemmän tai vähemmän olevansa maailman napoja, joita kaikkien muiden kuuluu palvella. Kaikesta voi ja kuuluukin valittaa. White on luonut upean hahmogallerian, jossa henkilöt sekä täydentävät että haastavat toisiaan. Tunnelmat vaihtuvat komediasta draamaan, ja näyttelijät tekevät loistotyötä: pääosissa nähdään Murray Bartlett, Steve Zahn (jonka koomikon kyvyt ja ajoitus ovat huippuluokkaa!) ja Sydney Sweeney. Käsikirjoitus on nokkela, älykäs, ajankohtainen ja vapauttavan samastuttava (olenko minäkin joskus tuollainen...?). The White Lotus on kehittynyt vahvaksi sarjaksi, joka ulkoa näyttää unelmahötöltä, mutta sisuksista kuoriutuu inhimillistä epävarmuutta, synkkyyttä ja itseriittoista polleutta. Lähes täydellinen yhdistelmä draamaa ja kitkerää satiiria!

Huhujen mukaan Clark Oderth Olofsson oli vihainen jo syntyessään eikä rauhoittunut myöhemminkään puolustaessaan mielipiteitään tai saavuttaessaan sellaisen itseriittoisuuden asteen, jolle vain Trumpin typeryys vetää vertoja. Ruotsalaisesta Clarkista tuli ”maailmankuulu” 60-luvulla pahamaineisena "Tukholman syndrooman" aiheuttaneena pankkiryöstäjänä, huumediilerinä ja huijarina, jonka charmantti hymy ei hälvennyt hetkeksikään. Bill Skarsgård esittää Olofssonin sellaisena legendana tai myyttinä, jollaiseksi hänet on julkisuudessa maalattu. Hänet on kuin luotu rooliin keski-ikäinen miehenä, joka on jokseenkin yksinkertainen, mutta haluaa vain olla kaikkien rakastama. Sarjan sivuhahmot ovat hillittömiä aina hipeistä, Kurre Rävenistä ja Kaj-Robertista rikkaan miehen äitiin ja vähän tyhmään poliisiin. Åkerlund ja Skarsgård ovat luoneet todella viihdyttävän sarjan erikoisesta miehestä, joka eli elämäänsä kuin huomista ei olisi. Viisi tähteä!

Harva trilogia on jättänyt jälkensä elokuvahistoriaan kuten Mario Puzon ja Francis Ford Coppolan elokuvasaaga sisilialaisesta Corleonen perheestä. Kummisetä-elokuvat loivat mafia- ja rikoselokuville uuden standardin, samoin kuin tavalle kuvata sukudynastioita. 50-vuotisjuhlavuoden kunniaksi elokuvat julkaistaan 4K-laadulla ja korjatulla ääniraidalla. Myös leikkauksia on hiottu. Tarina seuraa Kummisetää eli Don Corleonea (ikoninen Marlon Brando), hänen kolmea poikaansa ja perheen mafiabisneksiä toisen maailmansodan jälkeisessä New Yorkissa. Nuorin poika Michael (Al Pacino) palaa kotiin sotasankarina vannoen, ettei halua osallistua isänsä liiketoimiin. Mutta kohtalo päättää toisin… Paramount julkaisi elokuvat 10 vuotta sitten Blu-ray-kokoelmana nimeltä The Godfather – The Coppola Restoration, ja uusi 50-vuotisjuhlaversio nostaa trilogian jälleen uudelle tasolle. Kuvan- ja äänenlaatu on parantunut hurjasti. Itse Coppola on ollut mukana restauroimassa elokuvia, ja hän tekee joka elokuvan alussa pienen esittelyn. Yksikään 70-luvun elokuva ei ole koskaan näyttänyt näin hyvältä!